Merikasarmi, PL 176, 00023 Valtioneuvosto
Vaihde: 0295 16001
Kaikki yhteystiedot | Saapumisohjeet
Puheet, 21.8.2017

Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Mykkäsen puhe suurlähettiläskokouksessa 2017

Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Kai Mykkäsen puhe suurlähettiläskokouksessa 21. elokuuta  2017.

Turun tragedia pyörii varmasti meidän kaikkien mielessämme. Tekoa on vaikea käsittää. Sellainen pahuus järkyttää ja vihastuttaa.

Mutta jos vastaamme vihaan vihalla, tai jos jakaudumme entistä tiukemmin eri leireihin, tekijä ja hänen mahdolliset taustajoukkonsa onnistuvat tavoitteissaan. Helposti alamme pelätä, syrjiä tai jopa vihata esimerkiksi ulkomaalaisen näköisiä ihmisiä. Suosittelen jokaista lukemaan tämän päivän Helsingin Sanomista Hasan Alazawiin haastattelun. Hän oli perjantaina Turun kauppatorilla ostamassa kukkia kaverinsa liiketilan avajaisiin, mutta päätyikin viivyttämään puukottajaa kunnes sai itsekin veitsestä. Hänen toimintansa pelasti todennäköisesti sivullisten henkiä. Olemme jokainen yksilöitä hyvässä ja pahassa. Alazawii tuli Suomeen 9-vuotiaana kiintiöpakolaisena Irakista.

Suomalaisen yhteiskunnan vahvuus mitataan tänään. Meidän on oltava vahvoja, ettemme anna vihanlietsojille voittoa. Helppoa se ei tietenkään ole.

Oleellisinta on keskittyä toimiin, jotka vievät pohjaa ja mahdollisuuksia tällaisilta silmittömän vihan purkauksilta. Suomessa on tehty jo paljon valmiuden nostamiseksi mutta työtä on jatkettava. Syksyllä eduskuntaan annettava tiedustelulainsäädäntö on yksi tärkeä askel.

Kestävä ratkaisu löytyy lopulta vain sitä kautta, että onnistumme vähentämään epätoivon ja katkeruuden siemeniä niin Euroopassa kuin alueilla, joilta tulevia ajautuu herkästi terroritekojen tielle. Mikään muuri ei yksinään pitkään pysäytä katkeruutta ja epätoivoa.

Olen kesän aikana miettinyt ja koittanut lueskelemalla ymmärtää, miksi esimerkiksi Vietnam on päässyt sisällissodan ja ulkomaisen aggression keskeltä nykyiselle teollistumisen, vaurastumisen ja vakautumisen polulle. Miten voimme tehokkaammin auttaa samansuuntaista kehitystä Afrikassa ja Lähi-idässä? Taustalla on sen tosiasian tunnustaminen, että Euroopan ja sen naapureiden, Afrikan ja Lähi-idän, tulevaisuudet ovat tiukasti kytköksissä toisiinsa. Niin hyvässä kuin pahassakin.

Haluankin tänään keskittyä ensin Afrikan merkityksen kasvuun ja siihen, miten meidän pitäisi siihen vastata.

Toiseksi tarkastelen kauppasodan uhkaa ja sitä, miten pelastamme olennaisen sivuasioilta.

Ja kolmanneksi puhun ulkoministeriön merkityksestä Suomen strategiassa.

Aloitetaan Afrikasta.

Suomi täyttää 100 vuotta mutta tiedättekö mistä tulee kuluneeksi 10 vuotta?

Viimeisestä vuodesta ennen finanssikriisiä ja Suomen historian pisintä taantumaa.

Taitaa olla niin, että oma talouskriisi sai Euroopan ja Suomen vuosikausiksi tuijottamaan omaa napaa ja lyhyen tähtäimen pulmia. Samaan aikaan maailman isot haasteet ovat entistä ajankohtaisempia; päällimmäisinä Afrikan köyhyys, ilmastonmuutos ja väkivaltaiset konfliktit.

Martin Luther Kingin sanoin: "Edessämme on nyt se tosiasia, että huominen on tänään."

Riittävät ratkaisut vaativat globaalien haasteiden nostamista tavalla tai toisella kansalaisten vaatimusten kovaan ytimeen. Parantuneet talousnäkymät avaavat siihen mahdollisuuden, johon on nyt tartuttava ennen kuin on liian myöhäistä. Tilaa tuo myös populismin vaimentuminen Euroopassa.

Äärimmäisessä köyhyydessä elävien määrä on kyllä puolittunut vajaan 30 vuoden aikana. Käytännössä saavutus on Aasian ansiota, jossa noin miljardi ihmistä on päässyt äärimmäisestä köyhyydestä. Useimmat ihmiset sinnittelevät Aasiassakin edelleen alle 10 dollarilla päivässä, mutta heistä suurin osa uskoo kuitenkin parempaan huomiseen omassa maassaan. UNDP laskee globaaliin keskiluokkaan 1,8 miljardia ihmistä. Heistä 58% asuu jo Aasiassa, Afrikassa vain 2 %.

Afrikan väestön ennustetaan vähintään kaksinkertaistuvan 2,5 miljardiin vuosisadan puoleen väliin mennessä. Äärimmäisen köyhien suhteellinen osuus pienenee, mutta absoluuttinen määrä ei niinkään. Nykykehityksellä kasvaa rajusti erityisesti sellaisten ihmisten määrä, jotka tienaavat kyllä jotain mutta alle 10 dollaria päivässä eivätkä näe toivoa paremmasta.

Lähtökohtaisesti ihmiset varmasti haluavat elää kotiseuduillaan. Yhä useammalla on kuitenkin riittävä epätoivo ja riittävät resurssit äänestää jaloillaan.

Vuosisadan kuluessa puhutaan helposti kymmenistä, jopa sadoista miljoonista ihmisistä. Ei muutamasta miljoonasta Eurooppaan pyrkijästä kuten viime vuosina.

Korealla, Vietnamilla ja Kambodzalla on kaikilla vaikea historia, mutta ne ovat päässeet nopean kasvun tielle. Miksi kasvumalli näyttää tarttuvan niin harvaan Saharan eteläpuoleisen Afrikan maahan? Mikrotasolla talousihmeessä on kyse työvoiman siirtymisestä heikkotuottoisesta maataloudesta kaupunkeihin. Aasian kasvumallissa suurin osa maalta muuttajista on siirtynyt teollisuuteen ja kansainvälisesti kaupattaviin palveluihin. Saharan eteläpuolella neljä viidestä kaupunkiin muuttajasta on päätynyt paikallisesti tarjottaviin palvelutehtäviin, joissa tuottavuus on murto-osa tehdasteollisuudesta.

Vientiin tähtäävän tehdasteollisuuden tuottavuusloikka on myös usein riippumattomampi ympäröivästä yhteiskunnasta, eli se voi murtaa takapajuisen maan muna-kana ongelmaa palveluita paremmin. Köyhän maan ensimmäisiä tehtaita kutsutaan usein syystäkin hikipajoiksi. Silti ne käynnistävät muutoksia, joita aaltopeltikioskissa myyminen ei synnytä. Esimerkiksi Bangladeshissa kutomoiden työssäkäyntialueilla on havaittu tyttöjen pysyvän koulussa loppuun saakka 50 prosenttia todennäköisemmin kuin muilla alueilla. Manufaktuuri antaa mahdollisuuksia naisten omille tuloille ja lisää kysyntää lukutaidolle.

Mikä sitten selittää manufaktuurikehityksen heikkouden Afrikassa verrattuna Aasiaan?

Yksi syy lienee kestävän rauhan puute. Esimerkiksi Vietnam on viime vuosikymmenien kirkkaimpia tähtiä niin tehdasteollisuuden kasvussa kuin köyhyyden vähenemisessä. Se ei tietenkään olisi ollut mahdollista jos sisällissota olisi jäänyt kytemään.

Toisaalta väkivallan määrä on viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana jatkuvasti vähentynyt Afrikassakin, vaikka mielikuva ehkä onkin toinen. Joka tapauksessa voi sanoa, että rauhanrakentaminen on kaiken kehitystyön fundamentti.

Toinen keskeinen selitys voi olla erot koulutuksen tuloksissa. Koulun aloittamisesta on tullut käytännössä normi lähes kaikissa maissa myös Afrikassa, mikä on huikea saavutus. Mutta oppimistuloksissa ei ole päästy sellaiseen nousuun, joka alkoi Itä-Aasiassa jo Afrikan nykyisillä tulotasoilla muutama vuosikymmen sitten.

Globaalisti katsoen suurin osa koulupudokkaista on afrikkalaisia tyttöjä. Siksi me Suomena ajamme koulutuksen priorisoimista kaikissa kansainvälisissä kehitysrahoittajissa ja teemme merkittävää kahdenvälistä koulutuksen kehittämistyötä viidessä kehitysmaassa. Tyttöjen elämää rajaavien häkkien murtaminen on erityinen painopisteemme. Avaamme parhaillaan uutta maaohjelmaa Somaliassa, jossa yli puolet avustamme tullaan ohjaamaan tyttöjen ja naisten asiaan sekä seksuaali- ja lisääntymisterveystyöhön. Selvää on, että tällä työllä on suora linkki myös väestönkasvun taittamiseen.

Koulutuksen laatukin voi olla osin sidoksissa työpaikkojen laatuun, kuten Bangladeshin kutojien tapauksessa. Kehitysmaakirjallisuudessa on paljon myös heitä, joiden mielestä pääsyy Afrikan toiseuteen on yksinkertaisesti energiantuotantoon, teihin, rautateihin, vesijärjestelmiin ja yritysten kasvuun suuntautuvien investointien vähyys. Ainakin Saharan eteläpuolinen Afrikka on tässä suhteessa jäänyt yhä pahemmin jälkeen. 1970-luvun alussa alueen energiantuotanto henkeä kohden oli kolminkertainen Etelä-Aasiaan nähden. Tänä päivänä Afrikka pääsee vain puoleen Etelä-Aasian tasosta.

Korruptio sekä hankalat verot tai tullit ovat isoja ongelmia, mutta yrityskyselyiden perusteella infran ja energian puute koetaan kuitenkin näitä suuremmaksi liiketoiminnan esteeksi Afrikassa. Tästä huolimatta infrastruktuurihankkeiden osuus kansainvälisessä kehitysavussa on puolittunut 1970-luvun jälkeen. Syy lienee muisto ruostumaan jätetyistä lahjatehtaista ja laitteista.

Riskejä kehitysyhteistyössä on aina ja muuten sitä ei tarvitsisi antaakaan. Väittäisin kuitenkin, että investoinneissa infraan tai yritystoimintaan Afrikassa on tänä päivänä parempi mahdollisuus onnistua kuin aikaisemmin. Olosuhteiden puolesta kasvuyrittäjyydellä on nyt momentum myös Afrikassa.

Mahdollisuuksia investoinneille tuo erityisesti mobiilimaailma, joka on lähes yhtäkkiä kytkenyt satoja miljoonia ihmisiä ensimmäistä kertaa rahatalouden piiriin esimerkiksi itäisessä Afrikassa. UM:n ja Tekesin yhteinen Beam ohjelma on tukenut esimerkiksi Fuzu-yrityksen hanketta kehittää puhelimissa toimivaa työnvälitystä eteläisessä Afrikassa. Sellaista ei olisi voinut ajatellakaan vielä 15 vuotta sitten.

Riskiä jakavan sijoitusmuotoisen kehitysrahoituksen osuus kasvaa Suomen avussa tällä vaalikaudella oleellisesti. Painopiste on oikea, jos miettii missä osaamisemme kohtaa maailman tarpeet. Finnfund saa välillä osakseen kritiikkiä, mutta sen toiminnan tulokset kestävät minkä tahansa vertailun. Viime vuosina on esimerkiksi saatu miljoonat etiopialaiset sähkön ja tässä tapauksessa päästöttömästi tuotetun energian piiriin. On mahdollistettu Itä-Afrikan suurin tuulivoimapuisto ja paljon uutta on tulossa.

Uusi julkisten investointien rahoitusväline PIF sekä kumppanuusohjelmat Finnpartnership ja Beam ovat välineitä, joissa vivutamme lahjarahalla yritysten investointirahoitusta kriittiseen infraan ja kasvua mahdollistaviin kumppanuuksiin. Kaikkiin näihin on tullut viimeisen vuoden aikana kasvavalla vauhdilla hakemuksia.

Isommilla resursseilla voisi aina tehdä enemmän, mutta kehitysyhteistyön tuloksellisuuden kehittämisessä olemme minusta oikealla tiellä.

***

Tämä kehityspolitiikasta. Entä sitten kauppa?

Suomen talous on yhdeksän laihan vuoden jälkeen kääntynyt vientivetoiseen kasvuun. Tämä on tietysti erinomainen uutinen. Suurin yksittäinen riski vaurastumisemme toteutumisen tiellä on kauppasodan mahdollisuus.

Presidentti Trump peruutti heti virkaan astuttuaan Yhdysvaltain osallistumisen Tyynenmeren vapaakauppa-alue TPP:hen. Näytti melko todennäköiseltä, että hän jatkaisi toteuttamalla ainakin osittain lupauksiaan estää halpatuonti Kiinasta. Sillä tiellä olisi nopeasti päädytty kauppasotaan, jossa kaupan esteet olisivat kauppapolitiikan universaalin luonteen takia joka tapauksessa osuneet rajusti myös Eurooppaan.

Keväällä ei kuitenkaan päädytty kauppasotaan. Kiinan suunnalla nähtiin yllättäen päinvastoin diili, jossa elintarvikkeiden kaupan esteitä madallettiin. Kyse e ole mistään radikaalista, mutta suunta oli hyvä, päinvastainen kuin oli odotettu. Myöskään Pohjois-Amerikan vapaakauppa-alue Naftaa ei ole romutettu eikä Eurooppaa ole todellisuudessa pakotettu korjaamaan kauppaylijäämäänsä Yhdysvaltoihin. Kesän tullessa näytti siis siltä, että halua ja kykyä ylläpitää kaupan vakautta löytyy edelleen.

Yhdysvaltojen kauppapolitiikan lähiajan käänteitä voi kuitenkin vain arvailla. Se on selvää, ettei protektionismin ja globalisaatiokritiikin vahvistuminen alkanut Trumpista saati Brexit äänestyksestä.

Kyse on finanssikriisin kärjistämästä kouristuksesta, jossa ihmisten välisten tuottavuuserojen kasvu koettelee satojen miljoonien länsimaalaisten elämän vakautta ja uskoa oikeudenmukaisuuteen. Todellisuudessa haaste kumpuaa pääosin teknologisesta kehityksestä.

Yhdysvalloissa tuotettiin viime vuonna enemmän autoja kuin koskaan, mutta autoteollisuuden työpaikkoja oli neljännesmiljoona vähemmän kuin parikymmentä vuotta sitten. Robotit veivät osan tehdastyöstä mutta on mukavampi syyttää meksikolaisia.

Suomessa vapaakaupan vastainen älyllinen epärehellisyys ei onneksi ole noussut valtavirtaan. Pohjoismaisissa pienissä talouksissa ymmärretään yllättävän laajasti, että kansainvälinen kauppa on perustekijä paitsi tämän päivän murroksessa, myös koko siinä teollistumisen kaaressa, joka on nostanut suomalaiset Euroopan takapajulasta elintason ja hyvinvointiyhteiskunnan eturiviin viimeisen sadan vuoden aikana. Ja aivan yhtä lailla Suomi tarvitsee vapaakauppaa myös seuraavan sadan vuoden menestystarinaansa.

Keski-Euroopassa henki on aivan toinen, käsittämättömän voimakkaasti vastakkainen. Presidentti Macron ajaa Ranskaan markkinataloutta ja haluaa vahvan Euroopan, mutta jatkaa Ranskan perinteitä protektionistisissa aloitteissa EU:n ulkokaupan kannalta. Valitettavasti käy helposti niin, että Saksan on huomattavasti helpompi hyväksyä yhteiselle menulle Ranskan tilauksista protektionismia kuin yhteisvastuuta veloista. Itse asiassa Saksan sisäpoliittisten paineiden hallinta on viime vuosina vienyt yhä enemmän vapaakaupan vastaiseen suuntaan muutenkin. Iso-Britannia on ollut kauppaliberaalien ryhmän tärkeä pilari ja kummi. Kahden vuoden sisällä menetämme tässäkin suhteessa tärkeän ystävän. Siksi Suomen ja muiden vapaakaupan puolustajien äänen pitää kuulua entistä vahvemmin.

Eurooppalaisten kollegoiden kanssa keskustellessa ymmärtää, kuinka paljon kauppapolitiikassa merkitsee työmarkkinajärjestöjen vastuullinen ote. Välillä kuulee suoraan, että jos heidän ammattijärjestöt suhtautuisivat kauppajärjestelyihin järjellä kuten Suomessa, voisivat hallitukset heilläkin toimia toisin kuin nyt. Kiitos suomalaisille järjestöille hedelmällisestä yhteistyöstä vientireittien aukiputsaamisessa. Täällä on ymmärretty, että esimerkiksi vapaakauppa Japanin kanssa lisäisi sahateollisuutemme kilpailukykyä enemmän kuin kilpailukykysopimus, ja siksi kauppasopimuksissa pitää olennainen eikä takertua sivuasioihin.

Euroopan mieliala on lyhyellä tähtäimellä kuitenkin realiteetti. Siihen on reagoitava fiksusti, jos halutaan pelastaa olennainen vapaakauppa-agendalla.  EU:n kauppapolitiikkaan on tällä vuosituhannella muodostunut valuvika, jossa jäsenmaalla ei ole omaa kauppapolitiikkaa, mutta toisaalta uusiin vapaakauppasopimuksiin vaaditaan kaikkien jäsenmaiden ja muutaman alueparlamentinkin ratifiointi. Syy on siinä, että kauppasopimuksiin on alettu liittää laaja investointisuoja ja siihen liittyvä riitojenratkaisumekanismi. Nämä eivät kuulu EU:lle perussopimuksilla delegoituun yksinomaiseen toimivaltaan ja siksi kauppasopimukset täytyy käsitellä ns sekasopimuksina.

Nykyisessä ilmapiirissä on vaara, että jokainen tämänmuotoinen kauppasopimus juuttuu pysyvästi jonkin kansallisen tai alueellisen parlamentin ratifiointiin. Edes jo juhlittu Kanada-sopimus ei ole turvassa. Se tulee kyllä väliaikaisesti sovellettavaksi syyskuussa, mutta ilo voi jäädä lyhyeen, jos jokin parlamentti ilmoittaa pysyvän esteen ratifioinnille. Kesällä kätelty Japani-sopimus on saman haasteen edessä, jos siihen liitetään investointisuoja.

Päätelmäni suomalaisen elinkeinoelämän kanssa on, että yksimielisyysvaatimus vaarantaa sellaisia kauppasopimusten etuja, jotka ovat selvästi suuremmat kuin mahdolliset hyödyt investointisopimuksista. Looginen johtopäätös on siis se, että investointisuojakysymykset irrotetaan pois kauppasopimuksista ja palautetaan kauppasopimuksista päättäminen määräenemmistöpäätöksentekoon, joka tällaisiin puhtaasti EU-kompetenssissa oleviin asioihin kuuluu.

Osa kollegoistani pelkää, että esittämäni menettely tulkitaan epädemokraattiseksi väistöliikkeeksi, jolla estetään kansanvaltaa. Sehän toteutuu ilmeisesti vain kansallisten parlamenttien yksittäisinä päätöksinä. Mutta samalla logiikallahan pitäisi sitten edellyttää ratifiointia myös jokaiselle EU:n sisämarkkinalaille, joissa usein tehdään hyvinkin samanlaisia valintoja kuin kansainvälisten kauppasopimusten säännöissä. Kukaan ei tätä kuitenkaan vaadi, koska kaikki ymmärtävät, että päädyttäisiin EU:n sisämarkkinapäätöksenteon täydelliseen halvaantumiseen. Vanha terve periaate on, että kun joku kokonaisuus delegoidaan perustamissopimuksilla EU:n yksinomaiseen toimivaltaan, siitä pitää voida päättää neuvostossa määräenemmistöllä Euroopan parlamentin myötävaikutuksella. Jos emme palauta tätä periaatetta kauppapolitiikkaan, uhkana on kauppapolitiikkamme pysyvä halvaantuminen. Siihen Suomella ei ole varaa.

Samalla pidän periaatteellisesti tärkeänä sitä, että löydämme tavan vahvistaa perustavan tason työoikeuksiin ja ympäristönormeihin liittyvien kansainvälisten sitoumusten velvoittavuutta tulevissa vapaakauppasopimuksissa. Kumppanimme ovat tyypillisesti paperilla sitoutuneita työjärjestö ILO:n sopimuksiin ja kansainvälisten ympäristönormien valvontaan. Tavan takaa sitoumukset myös vahvistetaan kauppasopimuksissa. Meillä ei kuitenkaan käytännössä ole välineitä tehdä mitään, jos kumppani ottaa tulliedut mutta laiminlyö nämä sitoumuksensa. Se koettelee syystäkin eurooppalaisen työntekijän oikeustajua reilun kilpailun toteutumisesta. Kumppanien sitouttaminen ei tällä rintamalla ole helppoa.

Olemme Suomena mukana maaryhmässä, joka on edellyttänyt komissiolta toimenpiteitä asiasta. Esityksiä on tulossa syksyn aikana neuvostoon.

Vahvalle EU:n kauppapolitiikalle on nyt tilausta ja sitä on käytettävä. On solmittava uusia kauppasopimuksia, reagoitava kauppaa rajoittavaan toimintaan ja pidettävä myös multilateraalista raidetta liikkeessä. Laaja kauppasopimusten verkosto ja vahva, sääntöperäinen kauppajärjestelmä on Suomen etu.

***

Lopuksi muutama ajatus ulkoministeriön roolista Suomen strategiassa.

Olen saanut työskennellä kanssanne reilun vuoden. Paljon olen oppinut ja päivääkään en vaihtaisi pois. Vuosi sitten pyysin teitä listaamaan esimerkkejä tärkeimmistä vienninedistämistapauksista lähetystöissä. Kiitos kattavista vastauksista!

Lähes jokainen edustusto raportoi relevantteja esimerkkejä, mikä auttoi minua hahmottamaan työkenttäämme ja kertoi samalla sen olennaisen tiedon, että suomalaisyritysten asiaa voi ja tuleekin tukea kaikissa edustustoissamme.

Tänä kesänä olen vaivannut pariakymmentä edustuston päällikköä puhelinkeskustelulla, jossa olemme käyneet läpi vienninedistämisen pullonkauloja, resurssitilanteita ja Finpro-Tekes fuusiossa avautuvia mahdollisuuksia. Kiitos tarkkaavaisista huomioista!

Kulunut vuosi on vahvistanut käsitystäni siitä, että tässä talossa on tänä päivänä vahva ymmärrys vienninedistämisen tärkeydestä työssämme. Työssä syntyy myös joka kuukausi korvaamattoman arvokkaita onnistumisia.

Samalla olen entistä vakuuttuneempi, että meillä on vielä paljon mahdollisuuksia tulosten lisäämiseen yksinkertaisesti levittämällä yleiseksi käytännöksi ja kulttuuriksi niitä lukuisia hyviä esimerkkejä, joissa edustustot ovat löytäneet tavan mennä astetta syvemmälle yrityskohtaisten tapausten haltuunotossa ja ratkaisujen puskemisessa.

Usein mainitaan tanskalaiset, kun puhutaan tehokkaasta vienninedistämisestä. Sellainen unelma minullakin on, että ottaisimme pari askelta Tanskan mallin suuntaan, resurssiemme puitteissa toki. Eräs kokenut lähettiläs tosin valisti minua, että ero ulkoasiainhallintojen orientaatiossa johtuu siitä, etteivät tanskalaiset enää pelkää Saksan hyökkäystä.

Suomen ja Tanskan ulkoasiainhallintojen prioriteeteissa on toki luonnollisiakin eroja. Meidän on syytä vaalia myös niitä monia diplomatiamme vahvuuksia, joita vaikkapa Tanskalla ei samassa määrin ole. Samalla on myös niin, että meillä on 88 edustustoa ulkomailla ja kun kysytään pääasiallista perustelua edustuston pitämiselle, niin useimmissa näistä se on kauppa.

Yksi askel Tanskan malliin on suurlähettilään roolin vahvistaminen vienninedistämisen maajohtajana. Tässäkin kyse on lopulta parhaiden käytäntöjen levittämisestä. Soittokierroksella yllätyin siitä, kuinka suuria eroja tuntuu olevan lähettilään ja Finpron suhteissa välillä ilman selitystä toimintaympäristössä. Ilahduttavan monessa asemapaikassa vahvat lähettiläämme ovat jo nyt ottaneet ja saaneet tarpeellisessa määrin työnjohdollisen roolin myös Finpron tiimin suuntaan. Toisaalta oli niitäkin, jotka eivät tienneet Finpron palkkaaman työntekijän tekemisistä juuri mitään. Niissä paikoissa, joissa Finpro ei ole läsnä, on konserniajattelun merkitys on rajallisempi, mutta lähetystön oman työn sitäkin ratkaisevampi.

Maajohtajuus luodaan samalla kun Finpro ja Tekes fuusioidaan Business Finlandiksi. Tätä koskeva lakiesitys jätetään pian eduskunnalle. Alivaltiosihteeri Markku Keinänen ja TF-suurlähettiläs Okko-Pekka Salmimies ovat yhdessä Finpron kanssa saaneet paperille suhteellisen selkeästi mitä maajohtajuus tarkoittaa ja onpa kuvattu paperille esimerkkejä haastavista tilanteistakin. Yksi haastavien tilanteiden paikka lienee Business Finlandin paikallisen budjetoinnin yhteensovittaminen maajohtajan johdolla laaditun TF-vuosisuunnitelman toimeenpanon resurssitarpeisiin. Tässä suhteessa oleelliseksi muodostuu hyvä yhteistyöakseli erityisesti edustustojen päälliköiden ja Business Finlandin aluejohtajien välillä. Varsinkin alkuvaiheessa jännitteitä saa ja pitääkin nostaa suhteellisen matalalla kynnyksellä myös Helsinkiin alueosastoille ja tarvittaessa myös Team Finland -ulkomaantoimintojen johtoryhmään.

Valitussa mallissa tavoite on realisoida vahvemman paikallisjohdon hyötyjä ilman hallinnollisen remontin vaikeuksia. Lukuisat myönteiset esimerkit myös osoittavat, että se on mahdollista jo nykyisillä pelisäännöillä ja vahvistetun maajohtajuuden myötä entistä selkeämmin. Jatketaan tästä yhdessä elinkeinoministeri Lintilän kanssa torstaina.

**

Tämän syksyn ponnisteluidemme erityinen tavoite on ottaa kertaluokkaa isompi vaihde suomalaisyritysten pääsyssä kansainvälisen kehitysrahoituksen hankkeisiin. Ensimmäinen raide on suomalaisosaamisen hyödyntäminen itse rahoittamissamme hankkeissa. Tässä suhteessa mahdollistamme satojen miljoonien eurojen edestä kehitysmaainvestointeihin ja kumppanuuksiin perustuvaa liiketoimintaa suomalaisyrityksille pelkästään uuden sijoitusmuotoisen rahoituksen kautta.

Erityinen avaus on parhaillaan viimeistelyssä oleva diili kahdenvälisestä Suomi-rahastosta Maailmanpankin yksityisen sektorin rahoittaja IFC:n kanssa.

Me sijoittaisimme reilut sata miljoonaa, IFC noin tuplasti sen. Fokuksena on rahoittaa ilmastohankkeita ja IFC:n normaaliin tapaan verrattuna köyhemmissä maissa, varhaisemman vaiheen projekteissa ja enemmän aitoa kehitysriskiä ottavilla rahoitusmuodoilla. Suurin kehitysvaikutus syntyy siinä, jos saamme IFC:tä työnnettyä tuohon suuntaan muutenkin. Suurin Team Finland -vaikutus syntyy siinä, jos saamme tämän hieman madalletun kynnyksen kautta suomalaisyrityksiä mukaan myös IFC:n muihin miljardien rahavirtoihin.

Pienenä maana omat rahamme ovat kaikissa tilanteissa joka tapauksessa pieniä puroja. Toinen, ratkaiseva raide onkin, miten madaltaa suomalaisyritysten kynnystä hakeutua ja päästä Maailmanpankin, YK:n ja alueellisten kehityspankkien virtoihin – niin suoriin hankintoihin kuin heidän valvomiin investointitoimituksiin. Uusia niksejä tähän on tänä vuonna pohdittu kaupan ja kehityksen suurlähettilään Sinikka Antilan vetämässä työryhmässä.

Oleellista on rasvata kolme pääprosessia: 1) Miten ylläpitää riittävän tarkkaa ja ennakoivaa tilannekuvaa kehitysrahoitushankkeiden hankinnoista valikoiduilla alueilla ja sektoreilla, 2) Miten saada tuo tieto juuri oikeille yrityksille oikeaan aikaan, 3) Miten auttaa yrityksiä pääsemään kiinni hankkeisiin.

Tilannekuvan ja ovien avaamisen avain on tietysti se vahva työ, jota teemme kehitysrahoittajien kanssa jo nyt. Yhtäältä järjestövastaavien kautta globaalilla tasolla ja toisaalta maaohjelmiemme puitteissa niin sanotuissa multi–bi-kehitysyhteistyöhankkeissa. Olemme lisänneet kahdenvälisen kehitysyhteistyömme maaohjelmiin ns. Team Finland -osiot, joissa kukin maatiimi valitsee ne sektorit, joilla suomalaisosaamista pyritään erityisesti hyödyntämään maaohjelman hankinnoissa ja varmistaa toimenpiteiden miettimisen osaksi jokapäiväistä työtä.

Ensi talvena olemme uudistamassa kansainvälisiä kehitysrahoittajia koskevat vaikuttamissuunnitelmat ja myös kuhunkin niistä tullaan liittämään mietitty tavoite suomalaisten hankintojen lisäämiseksi toimenpiteineen.

Suomalaisosaamisen viemisessä kehitysrahoittajien hankkeisiin on lukuisia toimintatavallisia mahdollisuuksia ja kysymyksiä. Tarkoitus on edetä aluksi muutaman maan pilotilla. Pilotissa testataan aiempaa tarkempaa työnjakoa Finpron kehitysmaakasvuohjelman kanssa ja katsotaan tarvittavat toimet ja resurssit työn toteuttamiseksi. Oleellisin asia onnistumiselle on tietysti innostunut tiimi, joten jos mahdollisuus ryhtyä pilottimaaksi kiinnostaa, olkaa yhteydessä Sinikkaan. Jatketaan keskustelua tästä myös kehitysmaiden suurlähettiläiden aamiaisella ylihuomenna.

Päivän viestini voisi yrittää summata kolmeen seuraavasti:

Jokainen länsimaa on yksinään pieni suhteessa Afrikan haasteisiin. Jos jokainen hoidamme oman osamme tehokkaasti, meillä voi kuitenkin olla merkitystä siinä, millä vuosikymmenellä Afrikka pääsee Aasian esimerkkiin kiinni. Ainakin se on kestävämpää työtä kuin muurien rakentaminen tai epätoivon kohtaaminen vihalla. Suomen kehitysyhteistyön tämän hetken momentum on toisaalta naisten ja tyttöjen sekä seksuaali- ja lisääntymisterveyden eteen tehtävässä työssä sekä toisaalta sijoitusmuotoisessa riskinjakorahoituksessa, jossa olemme nousemassa puolen miljardin lisäsatsauksilla merkittäväksi tekijäksi eurooppalaisessa sarjassa. Meidän on varmistettava, etteivät sijoitusmuotoisen kehitysrahoituksen välineet jää irrallisiksi palikoiksi vaan niissä onnistuminen on koko tiimimme työn fokuksessa.

Suomen kohtalo riippuu kauppareiteistä, niin fyysistä kuin juridisistakin. Meidän täytyy olla vahvoja ja yhteistyöhakuisia pelinrakentajia siellä missä kauppareiteistämme päätetään eli EU:ssa. Nyt on vaara, että EU:n kauppapolitiikassa juututaan asemasotaan, joka johtaa halvaantumiseen. Se pitää kaikin keinoin välttää, ensimmäisenä palauttamalla vapaakauppa määräenemmistöpäätöksentekoon karsimalla sopimuksista kansallisen toimivallan puolelle menevät osuudet.

Parhaimmillaan kauppa ja kehitys yhdistyvät työssämme ilman ristiriitaa. Haave olisi nähdä vähemmän hankkeita, joissa me ja ruotsalaiset rahoitamme, ja tanskalaiset myyvät tekniikan. Paras tarjous voittakoon, mutta on meidän työtämme Suomen edustajina huolehtia siitä, että suomalaisyrityksillä on tiedot ja edellytykset päästä kiinni kehitysrahoitettuihin hankkeisiin – omiimme tietysti mutta myös kansainvälisten järjestöjen.

Yleisesti kyse on siitä, ettei kaupallisten intressien korostuminen ole mikään projekti, vaan se on tämän vuosisadan toimintaympäristö. Kansainvälisen kaupan merkitys on kasvanut. Yritykset keskittyvät siihen minkä parhaiten osaavat ja tekevät sitä rajojen yli. Se muovaa pysyvästi myös diplomatian merkitystä ja painopisteitä. Tässä salissa on huikeasti osaamista, laaja-alaista viisautta ja tarttumiskykyä – sen olen vuodessa huomannut. Luodaan yhdessä sellainen henki ja puitteet, että onnistumme tämän vuosisadan keskeisissä haasteissa Suomen asia mielessä.

Päivitetty 21.8.2017

Takaisin ylös