Merikasarmi, PL 176, 00023 Valtioneuvosto
Vaihde: 0295 16001
Kaikki yhteystiedot

Kylmän sodan aika: ulkoasiainhallinnon kasvu

Kylmän sodan aikakausi ja Suomi

Kansainvälisessä politiikassa siirryttiin varsin pian toisen maailmansodan päättymisen jälkeen idän ja lännen välisen vastakkainasettelun aikakauteen. Sodasta toipuvalla Suomella oli varsin vähän ulkopoliittista liikkumavaraa. Presidentin ulkopoliittinen asema oli korostunut Suomessa vaikeina sotavuosina.

Sama suuntaus jatkui toisen maailmansodan jälkeen. J. K. Paasikiven (presidenttinä 1946-1956) ja Urho Kekkosen (1956-1981) kausilla presidentti olikin Suomen ulkopolitiikan kiistaton johtaja. Termi "Paasikiven-Kekkosen linja" vakiintui symbolisoimaan Suomen ja Neuvostoliiton toimivia suhteita. 

Kuvassa Suomen presidentti Urho Kekkonen pitämässä puhetta YK:ssa vuonna 1961. Kekkonen toimi Suomen presidenttinä vuosina 1956-1981 ja oli Suomen ulkopolitiikan kiistaton johtohahmo. Kuva: Lehtikuva OyKuvassa Suomen presidentti Urho Kekkonen pitämässä puhetta YK:ssa vuonna 1961. Kekkonen toimi Suomen presidenttinä vuosina 1956-1981 ja oli Suomen ulkopolitiikan kiistaton johtohahmo. Kuva: Lehtikuva Oy

Suomen mahdollisuudet aktivoitua kansainvälisessä politiikassa paranivat vähitellen. Suomi teki vuonna 1969 aloitteen erityisen Euroopan turvallisuus ja yhteistyökonferenssin (ETYK) järjestämisestä.

Tämä Suomen ehdotus käynnisti prosessin, joka huipentui ETYK-huippukokouksen järjestämiseen Helsingissä vuonna 1975.

Helsinkiin kokoontuivat tällöin osanottajavaltioiden korkeimmat poliittiset johtajat. ETYK-prosessi osoitti Suomen valmiuden toimia suurten kansainvälisten poliittisten kokousten isäntämaana ja vahvisti myös Suomen harjoittaman diplomatian yleistä uskottavuutta.

Suomen edustautuminen laajenee

Suomen ulkoasiainhallinnon osalta ulkoasiainhallinnon tehtäväkenttä laajentui voimakkaasti 1950-luvun puolivälistä lähtien. Ensinnäkin entisten siirtomaiden itsenäistyminen synnytti maailmaan kymmenittäin uusia itsenäisiä valtioita. Suomi alkoi luoda kasvavassa määrin poliittisia ja kaupallisia suhteita Euroopan ulkopuolelle, ja edustustoverkko laajeni Afrikassa ja Aasiassa.

Edustustoja perustettiin mm. Intiaan (New Delhi; 1949), Kiinaan (Peking; 1952), Iraniin (Teheran; 1974), Australiaan (Canberra; 1949), Egyptiin (Kairo; 1959), Algeriaan (Alger; 1963), Nigeriaan (Lagos; 1963) ja Etiopiaan (Addis Abeba; 1965). Kolmannen maailman maiden ohella Suomen suurlähetystöjen määrä lisääntyi kuitenkin myös Euroopassa.

Euroopassa suurlähetystöjä perustettiin mm. Ateenaan (1977), Lissaboniin (1979) ja Reykjavikiin (1982). Vuodesta 1954 alkaen Suomen lähetystöt korotettiin suurlähetystöiksi ja niiden päälliköt suurlähettiläiksi.

Suomen edustautuminen laajentui voimakkaasti toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Edustustoverkon laajentuminen koski etenkin aiemmin olemattoman edustuksen alueina olleita Aasiaa ja Afrikkaa. Kuvassa Asko Ivalo jättämässä valtuuskirjettään Marokon kuninkaalle marraskuussa 1959.Suomen edustautuminen laajentui voimakkaasti toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Edustustoverkon laajentuminen koski etenkin aiemmin olemattoman edustuksen alueina olleita Aasiaa ja Afrikkaa. Kuvassa Asko Ivalo jättämässä valtuuskirjettään Marokon kuninkaalle marraskuussa 1959. 

Jaettu Saksa muodosti mielenkiintoisen erityistapauksen Suomen edustautumisessa ulkomailla. Puolueettomuutta toisen maailmansodan jälkeen noudattanut Suomi ei ollut tunnustanut kumpaakaan Saksaa.

Käytännön edustautuminen oli hoidettu kaupallisten edustustojen kautta.

Molempien Saksojen virallinen ja samanaikainen tunnustaminen sai odottaa marraskuuhun 1972 saakka. Edellytyksenä oli, että Saksat olivat päässeet ensin sopimukseen toistensa tunnustamisesta.

Tämän jälkeen Suomi solmi sekä Itä- että Länsi-Saksan kanssa diplomaattiset suhteet ja aiemmat kaupalliset edustustot korotettiin suurlähetystöiksi.

Jäseneksi Yhdistyneisiin kansakuntiin

Perinteisen valtioiden välisen yhteistyön rinnalla monenkeskinen kansainvälinen yhteistyö laajeni valtavasti. Kansainvälisen yhteistyön piiriin tulivat tieteellis-teknisen, sivistyksellisen ja sosiaalisen yhteistyön muodot.

Suomi hyväksyttiin Yhdistyneiden Kansakuntien jäseneksi joulukuussa 1955. Kuvassa pitkän uran ulkoasiainhallinnon palveluksessa tehnyt G.A. Gripenberg, joka toimi Suomen pysyvän YK-edustuston ensimmäisenä päällikkönä. Gripenberg oli aiemmin toiminut mm. Suomen lähettiläänä Lontoossa ja Tukholmassa.Suomi hyväksyttiin Yhdistyneiden Kansakuntien jäseneksi joulukuussa 1955. Kuvassa pitkän uran ulkoasiainhallinnon palveluksessa tehnyt G.A. Gripenberg, joka toimi Suomen pysyvän YK-edustuston ensimmäisenä päällikkönä. Gripenberg oli aiemmin toiminut mm. Suomen lähettiläänä Lontoossa ja Tukholmassa.

 Suomi hyväksyttiin Yhdistyneiden Kansakuntien jäseneksi vuonna 1955. New Yorkiin perustetun Suomen pysyvän YK-edustuston ensimmäisenä päällikkönä toimi G. A. Gripenberg.

Osallistuminen maailmanjärjestön ja sen alajärjestöjen toimintaan laajensi Suomen käymän kansainvälisen yhteistyön toimintakenttää.

Eräänä esimerkkinä tästä kehityksestä voidaan mainita Suomen osallistuminen YK:n rauhanturvaoperaatioihin vuodesta 1956 alkaen.

Muutoksia ulkoasiainhallinnon tehtäväkentällä

Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä kansainvälisen yhteisön piirissä vahvistuivat käsitykset, että rikkaiden maiden olisi kannettava vastuunsa köyhempien maiden kehittämisestä.

Suomessa kehitysapuun liittyvien kysymysten käsittely selkeytyi vuonna 1965, kun ulkoasiainministeriön poliittiselle osastolle perustettiin kansainvälisen kehitysavun toimisto. Tämän toimiston ylimääräisenä sihteerinä oli aluksi Martti Ahtisaari, joka toimi myöhemmin vuosina 1994-2000 tasavallan presidenttinä.

Merkittävissä kansainvälisissä tehtävissä kunnostautunut ja tasavallan presidenttinä 1994-2000 toiminut Martti Ahtisaari oli alusta lähtien mukana kehitysyhteistyöhön liittyvien kysymysten järjestämisessä Suomen ulkoasiainhallinnossa. Kuvassa suurlähettiläs Ahtisaari jättämässä valtuuskirjettään Mosambikissa lokakuussa 1975.Merkittävissä kansainvälisissä tehtävissä kunnostautunut ja tasavallan presidenttinä 1994-2000 toiminut Martti Ahtisaari oli alusta lähtien mukana kehitysyhteistyöhön liittyvien kysymysten järjestämisessä Suomen ulkoasiainhallinnossa. Kuvassa suurlähettiläs Ahtisaari jättämässä valtuuskirjettään Mosambikissa lokakuussa 1975.

Osastoksi kehitysaputoimisto muutettiin vuonna 1972. Myös Suomen kehitysyhteistyöhön suuntaamat määrärahat kasvoivat aina 1990-luvun alkupuolelle saakka, ja Suomen edustustoverkon rakentaminen Afrikassa seurasi varsin pitkälti Suomen antaman kehitysavun kohdentumista.

Suurlähetystöjä perustettiinkin mm.Tansaniaan (Dar es Salaam; 1971), Sambiaan (Lusaka; 1976) ja Namibiaan (Windhoek; 1990). 

Myös sellaiset seikat kuin kaupalliset kysymykset ja kansainvälisen Suomi-kuvan edistäminen saivat osakseen entistä suurempaa huomiota maamme ulkoasianhallinnossa.

Kaupallisten kysymysten osalta keskeisenä vaikutustekijänä oli luonnollisesti kansainvälisen kaupan kasvu ja monipuolistuminen. Suomen edustustoihin alkoikin ilmestyä erityisiä kaupallisia sihteereitä solmimaan yhteyksiä ulkomaisiin liikeyrityksiin ja edistämään suomalaisten tuotteiden vientiä ulkomaille.

Myös teknologian kehittämissäätiön (TEKES) rahoittamat teollisuussihteerit astuivat mukaan kuvaan 1970-luvulta lukien. Edustustoissa toimivat lehdistöneuvokset ja -sihteerit vastaavat puolestaan Suomea koskevasta tiedotuksesta ja kulttuuritoiminnasta paikallistasolla.

Suomen ulkomaisten edustustojen kokoonpano siis monipuolistui yleisen kehityksen mukana.

Naiset diplomaatinuralle

Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina myös naiset alkoivat hakeutua diplomaatinuralle. Ulkoasiainhallinnon palveluksessa oli toki ollut erilaisissa tehtävissä naisia jo aiemminkin. Heistä ehkä tunnetuimpana voidaan mainita mm. Suomen Rooman-lähetystössä kanslia-apulaisena toiminut Liisi Karttunen.

Diplomaatinura oli kuitenkin ollut luonteeltaan hyvin miehinen ammattiala. Ensimmäiset naiset pääsivätkin varsinaiselle diplomaatinuralle vasta 1950-luvun alussa. Suomen ensimmäinen naissuurlähettiläs oli vuonna 1958 Osloon nimitetty Tyyne Leivo-Larsson.

Hallinnollisia uudistuksia ja diplomaattien asemasta

Vuonna 1954 annetussa asetuksessa määrättiin, että ulkoasiainministeriön kansliapäälliköllä olisi jatkossa valtiosihteerin arvonimi. Ulkoasiainministeriön ylin virkamiesjohto vahvistui vuosina 1976-1981, kun ministeriöön perustettiin neljä alivaltiosihteerin virkaa.

Alivaltiosihteereiden vastuulla ovat hallinnollisten, poliittisten, kauppapoliittisten ja kehitysyhteistyökysymysten koordinointi. Varsinaisesti 1960-luvun puolivälistä alkanut ulkoasiainhallinnon organisaation voimakas kasvu näkyi myös sen palveluksessa olevan henkilöstön määrän lisääntymisenä. 

Diplomaattien asema ja erioikeudet on vahvistettu Wienissä 18.4.1961 tehdyssä yleissopimuksessa. Siihen perustuvat mm. lähetystön kuriiripostin ja edustuston tilojen loukkaamattomuus, diplomaattien erioikeudet ja diplomaattiset sanktiot sekä suojeluvaltiotoiminta. Suomi ratifioi diplomaattisia suhteita koskevan Wienin yleissopimuksen vuonna 1969.

Tämä dokumentti

Päivitetty 14.10.2015

Takaisin ylös