Poliittinen järjestelmä

Poliittinen järjestelmä

Valtionpäämies

• Tasavallan presidentti Giorgio Napolitano (s. 1925)
• Virkanimike italian kielellä: Presidente della Repubblica.
• Valittu ensimmäisen kerran 10. toukokuuta 2006.

Seuraavat presidentinvaalit pidetään keväällä 2013.

Giorgio Napolitano on Italian 11. presidentti. Hänet valittiin ensimmäisen kerran parlamentin  edustajainhuoneeseen vuonna 1953 silloisesta Italian kommunistisesta puolueesta. Vuosina 1989-1992 hän oli Euroopan parlamentin jäsen, jonka jälkeen hän toimi parlamentin edustajainhuoneen puhemiehenä Italiassa vuoteen 1994. Vuosina 1999-2004 Napolitano johti Euroopan parlamentin perussopimus-, työjärjestys- ja toimielinasioiden valiokuntaa. Italian edellinen presidentti Carlo Azeglio Ciampi nimitti hänet elinikäiseksi senaattoriksi syyskuussa 2005.

Parlamentti

• Parlamentin nimi italian kielellä: Parlamento
• Ylähuone eli senaatti: Senato della Repubblica
• Alahuone eli edustajainhuone: Camera dei Deputati

Parlamentti on kaksikamarinen. Senaatissa on 315 vaaleilla valittua jäsentä ja tällä hetkellä viisi elinikäistä jäsentä. Edustajainhuoneessa on 635 jäsentä. Molemmilla kamareilla on samat valtaoikeudet. Lakialoitteet voivat tulla kummalta kamarilta tahansa ja molempien on hyväksyttävä ne enemmistöllä, jotta laki saadaan voimaan.

Senaatin ja edustajainhuoneen jäsenet valitaan samanaikaisissa vaaleissa viideksi vuodeksi kerrallaan. Vaalilakia on muutettu tiheään tahtiin. Berlusconin III hallituksen syksyllä 2005 tekemässä muutoksessa palattiin suhteelliseen vaalitapaan. Käyttöön tulivat niin sanotut pitkät listat ja paikkabonus voittaneelle vaaliliitolle.

Viimeisimmät parlamenttivaalit järjestettiin huhtikuussa 2008 sen jälkeen, kun pääministeri Prodin toinen hallitus oli hajonnut kevättalvella 2008 vain 20 kuukautta kestäneen hallituskauden jälkeen. Vaalit voitti Silvio Berlusconin johtama vaaliliitto Vapauden kansa (Popolo della Libertà), joka sai selvän enemmistön parlamentin molemmissa kamareissa. Suurmenestystä nautti myös Vapauden kansan kanssa liittoutunut separatistishenkinen, oikeistopopulistinen Pohjoisen liitto (Lega Nord). Oppositioasemaan jäivät keskustavasemmiston Demokraattinen puolue (Partito Democratico) ja sen kanssa liittoutunut Arvojen Italia (Italia dei Valori). Vaalit selkeyttivät ja polarisoivat poliittista kenttää. Äärivasemmisto ja vihreät putosivat kokonaan parlamentista.

Seuraavat parlamenttivaalit järjestetään helmikuun lopussa 2013.

Hallitus

Italian nykyinen hallitus muodostettiin 16. marraskuuta 2011, jolloin valtaan nousi Mario Montin johtama ei-poliittinen teknikkohallitus. Kokoonpanossa on pääministerin lisäksi 13 salkullista ministeriä ja kuusi salkutonta. Talouskehitysministeri hoitaa myös infrastruktuuri- ja liikenneministerin tehtävää,

Montin hallituksessa ei ole yhtään poliitikkoministeriä. Hallitus nauttii kuitenkin poliittisen kentän laajaa tukea. Se sai nimittämisensä jälkeen senaatissa luottamuslauseen äänin 281-25 ja edustajainhuoneessa äänin 556-61.

Pääministeri Mario Monti jätti eronpyyntönsä 21. joulukuuta 2012. Uusi hallitus muodostetaan helmikuun lopussa 2013 pidettävien parlamenttivaalien jälkeen. Siihen saakka Montin hallitus palvelee toimitusministeriönä.

Täysivaltaiset ministerit

• Pääministeri (Presidente del Consiglio dei Ministri): Mario Monti
• Ulkoministeri (Ministro degli Affari Esteri): Giulio Terzi di Sant'Agata
• Valtiovarainministeri (Ministro dell'Economia e delle Finanze): Vittorio Grilli
• Sisäasiainministeri (Ministro dell'Interno): Anna Maria Cancellieri
• Taloudellisen kehityksen ministeri (Ministro dello Sviluppo Economico): Corrado Passera
• Kulttuuriministeri (Ministro per i Beni e Attività Culturali): Lorenzo Ornaghi
• Oikeusministeri (Ministro della Giustizia): Paola Severino
• Puolustusministeri (Ministro della Difesa): Giampaolo Di Paola
• Infrastruktuuri- ja liikenneministeri (Ministro delle Infrastrutture e dei Trasporti): Corrado Passera
• Maa- ja metsätalousministeri (Ministro per le Politiche Agricole, Alimentari e Forestali): Mario Catania
• Työ- ja sosiaaliministeri (Ministro del Lavoro e delle Politiche Sociali): Elsa Fornero
• Opetusministeri (Ministro dell'Istruzione, dell'Università e delle Ricerche): Francesco Profumo
• Ympäristöministeri (Ministro dell'Ambiente, Tutela del Territorio e del Mare): Corrado Clini
• Terveysministeri (Ministro della Salute): Renato Balduzzi 

Salkuttomat ministerit

• Parlamenttisuhteista ja hallitusohjelman toimeenpanosta vastaava ministeri (Ministro per i rapporti con il Parlamento e l'Attuazione del Programma di Governo): Dino Piero Giarda
• Eurooppa-asioiden ministeri (Ministro degli Affari Europei): Enzo Moavero Milanesi
• Turismi-, urheilu ja alueministeri (Ministro del Turismo, dello Sport e degli Affari Regionali): Piero Gnudi
• Alueellisesta koheesiosta vastaava ministeri (Ministro per il Coesione Territoriale): Fabrizio Barca
• Julkishallintoministeri (Ministro per la Funzione Pubblica): Filippo Patroni Griffi
• Kansainvälisestä yhteistyöstä ja integraatiosta vastaava ministeri: Andrea Riccardi

Sisäpolitiikka

Tangentopoli

Italia ajautui 1990-luvun alussa sisäpoliittiseen kriisiin, joka johtui mittavien poliittisten lahjusskandaalien paljastumisesta ja valtiontalouden vuosikymmeniä jatkuneesta velkakierteestä. Yhdessä kylmän sodan päättymisen kanssa tämä korruptioskandaalien sarja, josta alettiin käyttää nimitystä "lahjuskaupunki" (Tangentopoli), johti toisen maailmansodan jälkeisen puoluejärjestelmän romahtamiseen. Puoli vuosisataa hallituksessa istunut kristillisdemokraattinen puolue (Democrazia Cristiana) hajosi osiin ja 1960-luvulta lähtien sen kanssa hallitusyhteistyötä tehnyt sosialistipuolue (Partito Socialista Italiano) luhistui kokonaan. Italian “ensimmäisen tasavallan” aika oli päättynyt.

Toinen tasavalta

1990-luvun alun myrskystä selviytyi merkittävistä puolueista oikeastaan vain entisen kommunistipuolueen (Partito Comunista Italiano) perillinen Vasemmistodemokraatit (Democratici di Sinistra). Se ei kuitenkaan menestynyt ensimmäisissä “toisen tasavallan” vaaleissa vuonna 1994. Voiton vei milanolaisen viestintämagnaatin Silvio Berlusconin nopeasti lanseeraama kansanliike Eteenpäin Italia! (Forza Italia), josta muodostettiin sittemmin samanniminen puolue. Forza Italia muodosti hallituksen yhdessä fasistipuolueen perillisen Kansallisen liiton (Alleanza Nazionale) ja Pohjois-Italian separatistisen protestiliikkeen Pohjoisen liiton (Lega Nord) kanssa.

Berlusconin ensimmäinen hallitus kaatui sisäiseen riitelyyn kevättalvella 1996, minkä jälkeen maata hallitsi lyhyen aikaa Lamberto Dinin johtama virkamieshallitus. Ennen kevään 1996 vaaleja muodostettiin kaksi vaaliliittoa, keskustavasemmiston Oliivipuu (Ulivo) ja keskustaoikeiston Vapauksien napa (Polo per le Libertà). Oliivipuu-liitto voitti vaalit ja pääministeriksi nousi sitoutumaton bolognalainen kansantaloustieteen professori Romano Prodi. Prodin hallitus ehti olla vallassa yli kaksi ja puoli vuotta, kunnes se lokakuussa 1998 kaatui parlamentin epäluottamuslauseeseen. Uuden, hajanaisen koalitiohallituksen muodosti Vasemmistodemokraattien johtaja Massimo D’Alema.

Runsaan vuoden maata hallinneen D’Aleman ensimmäisen hallituksen taival kulki kriisistä toiseen. Laajan hallituskoalition sisällä oli ristiriitoja paitsi ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, myös talous- ja sosiaalipolitiikassa. Joulun alla 1999 muodostettu D’Aleman toinen hallitus saavutti parlamentin luottamuslauseen vain hyvin niukalla enemmistöllä. Keskustavasemmisto kärsi tappion huhtikuun 2000 aluevaaleissa, minkä seurauksena D’Alema jätti eronpyyntönsä. Uusi keskustavasemmistolainen hallitus muodostettiin sitoutumattoman Giuliano Amaton johdolla. Hallituksenvaihdos oli lähinnä kauneusleikkaus, jonka avulla keskustavasemmistolainen hallituspohja selvisi kevään 2001 parlamenttivaaleihin asti.

Berlusconista…

Toukokuun 2001 parlamenttivaaleissa Berlusconin johtama keskustaoikeiston vaaliliitto Vapauksien talo (Casa delle libertà) voitti keskustavasemmiston Oliivipuun ja saavutti enemmistön sekä edustajainhuoneessa että senaatissa. Keskeiset hallituspuolueet olivat Forza Italia, Alleanza Nazionale, Lega Nord ja kristillisdemokraattinen Keskustan unioni (Unione di Centro).

Pääministeri Berlusconin hallitus pysyi ennätysmäisesti koossa koko vaalikauden, jota leimasi jyrkkä vastakkainasettelu opposition kanssa. Oppositio kritisoi muun muassa pääministerin mediaomistuksiin liittyviä eturistiriitoja ja hallituksen suunnitelmia uudistaa työlainsäädäntöä ja puuttua tuomioistuinten toimintaan. Suurta erimielisyyttä aiheutti laki, joka olisi antanut syytesuojan maan ylimmälle johdolle. Laki kaatui lopulta valtiosääntötuomioistuimessa.

Esitys valtiosäännön muuttamisesta federalistisempaan ja pääministerivaltaisempaan suuntaan jäi odottamaan opposition vaatimaa kansanäänestystä. Keskustavasemmiston hajanaisuus teki tyhjäksi opposition yritykset uhata hallituksen asemaa. Oppositiota suurempia vaikeuksia pääministerille aiheuttivat oman hallituskoalition sisäiset välienselvittelyt. Yhdistettynä vaatimattomaan talouskehitykseen ja mainittuihin kiisteltyihin lainsäädäntöhankkeisiin ne nakersivat hallituksen suosiota, mikä näkyi paikallisvaalien ja Euroopan parlamentin vaalien tuloksissa.

Oppositio ei toisaalta pystynyt täysin hyödyntämään hallituksen vaikeuksia. Romano Prodin asemasta opposition pääministeriehdokkaana vallitsi pitkälti yksimielisyys. Puolueiden ulkopuolinen Prodi ei kuitenkaan pystynyt estämään irtiottoja, joilla keskustavasemmiston eri puolueet pyrkivät vahvistamaan suhteellista asemaansa koalition sisällä.

Prodin johtama vaaliliitto voitti lopulta huhtikuun 2006 parlamenttivaalit äärimmäisen niukasti. Voittajakoalition saama paikkabonus pelasti sille turvallisen enemmistön edustajainhuoneessa. Senaatissa lukuisat koalition pienryhmätkin pääsivät vaa'ankieliasemaan. Keskeiset hallituspuolueet olivat Vasemmistodemokraatit ja keskustalais-katolinen Päivänkakkara (Margherita), jotka edustajainhuoneessa istuivat yhdessä Oliivipuu-ryhmässä, sekä laitavasemmistolainen Kommunismin uusi perustus (Rifondazione Comunista). Lähes kaikki pienryhmätkin saivat ministerinpaikkoja. Hallitus kaatui lopulta tammikuussa 2008, kun yksi näistä pienryhmistä veti tukensa koalitiolta.

Prodin hallituksen taivalta leimasivat koalition sisäinen debatti ja sovittelu. Yhdistäviä asioita olivat Berlusconin kauden hankkeiden pysäyttäminen, kuten perustuslakiuudistuksen kaataminen kansanäänestyksessä. Prodi joutui turvautumaan toistuviin luottamusäänestyksiin pakottaakseen koalitionsa radikaalin vasemmiston toisinajattelijat äänestämään hallituksen puolesta. Hallitus kuitenkin kykeni muun muassa tervehdyttämään selvästi julkisen talouden tilaa.

…Berlusconiin

Parlamenttivaalien 13.–14. huhtikuuta 2008 voittajaksi nousivat keskustaoikeistolainen vapauden kansa -vaaliliitto (Popolo della Libertà), johon kuuluivat Berlusconin Forza Italia ja Gianfranco Finin johtama Alleanza Nazionale. PdL muodosti hallituksen yhdessä Pohjoisen liiton (Lega Nord) kanssa, joka oli vaalien todellinen suurvoittaja. Berlusconin IV hallituksella oli turvallinen parlamentaarinen enemmistö ja hyvät mahdollisuudet istua koko viisivuotisen kauden loppuun saakka, mikäli hallituskumppanit eivät ajaudu jälleen välirikkoon, kuten kävi 1996.

Oppositiossa Demokraattinen puolue (Partito Democratico) aloitti Rooman entisen pormestarin Walter Veltronin vetämänä maltillisella linjalla, joka kuitenkin kostautui talven 2009 täytevaalien huonoon menestykseen. Veltroni erosi ja puolueen johtajaksi valittiin lopulta lokakuussa 2009 entinen teollisuusministeri Pier Luigi Bersani.

Vuoden 2008 parlamenttivaalien tulos oli kahdella tavalla merkittävä. Yhtäältä tapahtui selvä siirtymä oikealle. Toisaalta poliittinen kenttä yksinkertaistui ja polarisoitui kahden päävaihtoehdon ympärille. Äänikynnysten takia useimmat pienpuolueet jäivät kokonaan parlamentin ulkopuolelle. Äärivasemmisto ja -oikeisto sekä vihreät putosivat kokonaan parlamentista.

Hallituksen taivalta leimasivat etenkin intohimoja herättäneet yritykset suitsia laitonta maahanmuuttoa sekä entisestään korostunut vastakkainasettelu hallituksen ja opposition välillä. Hallituksen ensimmäinen vuosi vaikutti Italian oloissa poikkeuksellisen vahvalta, mutta jo keväällä 2009 tilanne muuttui. Yksityiselämän skandaalien seurauksena pääministeri Berlusconin asema alkoi vaikeutua.

Berlusconin poliittiset vaikeudet kasvattivat etenkin populistisen hallituskumppanin Pohjoisen liiton vaikutusvaltaa koalition sisällä. Lokakuussa 2009 pääministeri Berlusconi koki selvän poliittisen tappion, kun hallituksen voimakkaasti ajama valtiojohdon syytesuojalaki kaatui jälleen perustuslakituomioistuimessa. Vuonna 2010 sisäpolitiikkaa hallitsivat pääministerin korruptio-oikeudenkäynnit sekä yritykset säätää jälleen kerran valtiojohdon syytesuojasta. Maaliskuun lopussa 2010 pidetyissä alue- ja paikallisvaaleissa ei tapahtunut suuria siirtymiä. Lega Nord vahvistui kuitenkin entisestään.

Myös koalition sisäinen erimielisyys lisääntyi. Berlusconin näkyvimmäksi haastajaksi nousi vähitellen edustajainhuoneen puhemies Gianfranco Fini. Heinäkuussa 2010 Finin johtama falangi erotettiin PdL-puolueen ryhmästä. Hallitus onnistui kuitenkin voittamaan äänestyksen Finin esittämästä epäluottamuslauseesta Berlusconin leiriin palanneiden loikkareiden tuella.

Mario Montin hallitus

Vuoden 2011 kesällä ja syksyllä Berlusconin IV hallituksen vaikeudet tiivistyivät entisestään. Julkisuuteen tuli uusia pääministerin yksityiselämän skandaaleja, minkä lisäksi voimakkaasti velkaantunut Italian kansantalous nousi kansainvälisen finanssikriisin keskiöön. Berlusconin hallituksen kesä- ja elokuussa 2011 tekemät talousuudistukset eivät onnistuneet vakuuttamaan markkinavoimia, ja Italian valtionvelkakirjojen korot jatkoivat nousuaan.

Lopulta Berlusconin hallituksen rintama murtui sisältäpäin. Hallituskumppani Pohjoisen liiton käännettyä yhteistyölle selkänsä pääministeri Berlusconi jätti lopulta eronpyyntönsä 12. marraskuuta 2011. Presidentti Giorgio Napolitanon voimakkaalla ohjauksella tilalle nousi entisen EU-komissaari Mario Montin luotsaama teknikkohallitus. Hallituksessa ei ollut yhtään poliitikkoministeriä, mutta se nautti laajaa luottamusta maan parlamentissa.

Monti asetti päätehtäväkseen Italian kansantalouden tasapainottamisen, talouden kääntämisen uudelleen kasvu-uralle sekä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kunnioittamisen. Montin hallitus toteutti useita poliittisesti vaikeina pidettyjä reformeja, mm. eläkeuudistuksen ja työmarkkinauudistuksen sekä pyrki vapauttamaan taloutta säätelystä.

Kevään 2013 parlamenttivaalien alkaessa lähestyä Berlusconi päätti kuitenkin asettua uudelleen ehdolle pääministerin tehtävään. Tämän seurauksena Berlusconin PdL-puolue veti tukensa pois Montin hallitukselta ja Monti jätti eronpyyntönsä 21. joulukuuta 2012. Ennenaikaiset vaalit järjestetään 24.-25.2. Montin hallitus jatkaa toimitusministeriön ominaisuudessa siihen saakka, kunnes uusi hallitus on muodostettu vaalien jälkeen.