Merikasarmi, PL 176, 00023 Valtioneuvosto
puh: 0295 350 000
Kaikki yhteystiedot | Saapumisohjeet
Maatiedosto Italia

Poliittinen järjestelmä

Poliittinen järjestelmä

Italia on perustuslaillinen tasavalta. Tasavaltainen valtiomuoto hyväksyttiin kansanäänestyksellä fasismikauden ja toisen maailmansodan jälkeen 2. kesäkuuta 1946.

Valtionpäämies

  • Tasavallan presidentti Giorgio Napolitano (s. 1925)
  • Virkanimike italian kielellä: Presidente della Repubblica.
  • Valittu ensimmäisen kerran 10. toukokuuta 2006, toisen kerran 20. huhtikuuta 2013.

 

Seuraavat presidentinvaalit pidetään vuonna 2020.

 

Giorgio Napolitano on Italian 11. presidentti. Hänet valittiin ensimmäisen kerran parlamentin  edustajainhuoneeseen vuonna 1953 silloisesta Italian kommunistisesta puolueesta. Vuosina 1989-1992 hän oli Euroopan parlamentin jäsen, jonka jälkeen hän toimi parlamentin edustajainhuoneen puhemiehenä Italiassa vuoteen 1994. Vuosina 1999-2004 Napolitano johti Euroopan parlamentin perussopimus-, työjärjestys- ja toimielinasioiden valiokuntaa. Italian edellinen presidentti Carlo Azeglio Ciampi nimitti hänet elinikäiseksi senaattoriksi syyskuussa 2005.

Parlamentti

  • Parlamentin nimi italian kielellä: Parlamento
  • Ylähuone eli senaatti: Senato della Repubblica
  • Alahuone eli edustajainhuone: Camera dei Deputati

 

Parlamentti on kaksikamarinen. Senaatissa on 315 vaaleilla valittua jäsentä ja tällä hetkellä viisi elinikäistä jäsentä. Edustajainhuoneessa on 635 jäsentä. Molemmilla kamareilla on samat valtaoikeudet. Lakialoitteet voivat tulla kummalta kamarilta tahansa ja molempien on hyväksyttävä ne enemmistöllä, jotta laki saadaan voimaan.

 

Senaatin ja edustajainhuoneen jäsenet valitaan samanaikaisissa vaaleissa viideksi vuodeksi kerrallaan. Vaalilakia on muutettu tiheään tahtiin. Perustuslakituomioistuin julisti nykyisen, vuonna 2005 voimaan astuneen vaalilain perustuslain vastaiseksi joulukuussa 2013. Tulevan vaalilain sisällöstä käydään parhaillaan poliittista kädenvääntöä.

 

Viimeisimmät parlamenttivaalit järjestettiin helmikuussa 2013. Seuraavat säännönmukaiset parlamenttivaalit järjestetään vuonna 2018.

Hallitus

Italian nykyinen hallitus muodostettiin ilman uusia vaaleja 22. helmikuuta 2013, jolloin valtaan nousi Matteo Renzin (PD) johtama laajapohjainen koalitiohallitus. Kokoonpanossa on pääministerin lisäksi 13 salkullista ja kolme salkutonta ministeriä, 9 varaministeriä ja 35 poliittista valtiosihteeriä. Hallitus on keski-iältään Italian kaikkien aikojen nuorin, ja sen ministereistä puolet on naisia.

Hallituksessa on edustettuina kuusi puoluetta: Demokraattipuolue (Partito Democratico, PD), Uusi keskustaoikeisto (Nuovo Centrodestra, NCD), Kansalaisvalinta (Scelta Civica, SC), Populaarit Italian puolesta (Popolari per l'Italia, PpI), Keskustan liitto (Unione di Centro, UdC) ja Italian sosialistipuolue (Partito Socialista Italiana, PSI. Lisäksi mukana on kolme sitoutumatonta ministeriä.

 

Täysivaltaiset ministerit

  • Pääministeri (Presidente del Consiglio dei Ministri): Matteo Renzi (PD)
  • Sisäasiainministeri (Ministro dell'Interno): Angelino Alfano (NCD)
  • Ulkoministeri (Ministro degli Affari Esteri): Federica Mogherini (PD)
  • Valtiovarainministeri (Ministro dell'Economia e delle Finanze): Pier Carlo Padoan (sit.)
  • Taloudellisen kehityksen ministeri (Ministro dello Sviluppo Economico): Federica Guidi (sit.)
  • Kulttuuri- ja turismiministeri (Ministro per i Beni e Attività Culturali e Turismo): Dario Franceschini (PD)
  • Oikeusministeri (Ministro della Giustizia): Andrea Orlando (PD) 
  • Puolustusministeri (Ministro della Difesa): Roberta Pinotti (PD)
  • Infrastruktuuri- ja liikenneministeri (Ministro delle Infrastrutture e dei Trasporti): Maurizio Lupi (NCD)
  • Maa- ja metsätalousministeri (Ministro per le Politiche Agricole, Alimentari e Forestali): Maurizio Martina (PD) 
  • Työ- ja sosiaaliministeri (Ministro del Lavoro e delle Politiche Sociali): Giuliano Poletti (sit.)
  • Opetusministeri (Ministro dell'Istruzione, dell'Università e della Ricerca): Stefania Giannini(SC)
  • Ympäristöministeri (Ministro dell'Ambiente, Tutela del Territorio e del Mare): Gianluca Galletti (UdC)
  • Terveysministeri (Ministro della Salute): Beatrice Lorenzin (NCD)  

Salkuttomat ministerit

  • Perustuslakireformeista ja parlamenttisuhteista vastaava ministeri (Ministro per le Riforme Costituzionali e per i Rapporti con il Parlamento): Maria Elena Boschi (PD) 
  • Alueministeri (Ministro per gli Affari Regionali): Maria Carmela Lanzetta (PD)
  • Yksinkertaistamis- ja julkishallintoministeri (Ministro per la Semplificazione e Pubblica Amministrazione): Marianna Madia (PD)

Sisäpolitiikka

Tangentopoli

 

Italia ajautui 1990-luvun alussa sisäpoliittiseen kriisiin, joka johtui mittavien poliittisten lahjusskandaalien paljastumisesta ja valtiontalouden vuosikymmeniä jatkuneesta velkakierteestä. Yhdessä kylmän sodan päättymisen kanssa tämä korruptioskandaalien sarja, josta alettiin käyttää nimitystä "lahjuskaupunki" (Tangentopoli), johti toisen maailmansodan jälkeisen puoluejärjestelmän romahtamiseen. Puoli vuosisataa hallituksessa istunut kristillisdemokraattinen puolue (Democrazia Cristiana) hajosi osiin ja 1960-luvulta lähtien sen kanssa hallitusyhteistyötä tehnyt sosialistipuolue (Partito Socialista Italiano) luhistui kokonaan. Italian “ensimmäisen tasavallan” aika oli päättynyt.

 

Toinen tasavalta

 

1990-luvun alun myrskystä selviytyi merkittävistä puolueista oikeastaan vain entisen kommunistipuolueen (Partito Comunista Italiano) perillinen Vasemmistodemokraatit (Democratici di Sinistra). Se ei kuitenkaan menestynyt ensimmäisissä “toisen tasavallan” vaaleissa vuonna 1994. Voiton vei milanolaisen viestintämagnaatin Silvio Berlusconin nopeasti lanseeraama kansanliike Eteenpäin Italia! (Forza Italia), josta muodostettiin sittemmin samanniminen puolue. Forza Italia muodosti hallituksen yhdessä fasistipuolueen perillisen Kansallisen liiton (Alleanza Nazionale) ja Pohjois-Italian separatistisen protestiliikkeen Pohjoisen liiton (Lega Nord) kanssa.

 

Berlusconin ensimmäinen hallitus kaatui sisäiseen riitelyyn kevättalvella 1996, minkä jälkeen maata hallitsi lyhyen aikaa Lamberto Dinin johtama virkamieshallitus. Ennen kevään 1996 vaaleja muodostettiin kaksi vaaliliittoa, keskustavasemmiston Oliivipuu (Ulivo) ja keskustaoikeiston Vapauksien napa (Polo per le Libertà). Oliivipuu-liitto voitti vaalit ja pääministeriksi nousi sitoutumaton bolognalainen kansantaloustieteen professori Romano Prodi. Prodin hallitus ehti olla vallassa yli kaksi ja puoli vuotta, kunnes se lokakuussa 1998 kaatui parlamentin epäluottamuslauseeseen. Uuden, hajanaisen koalitiohallituksen muodosti Vasemmistodemokraattien johtaja Massimo D’Alema.

 

Runsaan vuoden maata hallinneen D’Aleman ensimmäisen hallituksen taival kulki kriisistä toiseen. Laajan hallituskoalition sisällä oli ristiriitoja paitsi ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, myös talous- ja sosiaalipolitiikassa. Joulun alla 1999 muodostettu D’Aleman toinen hallitus saavutti parlamentin luottamuslauseen vain hyvin niukalla enemmistöllä. Keskustavasemmisto kärsi tappion huhtikuun 2000 aluevaaleissa, minkä seurauksena D’Alema jätti eronpyyntönsä. Uusi keskustavasemmistolainen hallitus muodostettiin sitoutumattoman Giuliano Amaton johdolla. Hallituksenvaihdos oli lähinnä kauneusleikkaus, jonka avulla keskustavasemmistolainen hallituspohja selvisi kevään 2001 parlamenttivaaleihin asti.

 

Berlusconista…

 

Toukokuun 2001 parlamenttivaaleissa Berlusconin johtama keskustaoikeiston vaaliliitto Vapauksien talo (Casa delle libertà) voitti keskustavasemmiston Oliivipuun ja saavutti enemmistön sekä edustajainhuoneessa että senaatissa. Keskeiset hallituspuolueet olivat Forza Italia, Alleanza Nazionale, Lega Nord ja kristillisdemokraattinen Keskustan unioni (Unione di Centro).

 

Pääministeri Berlusconin hallitus pysyi ennätysmäisesti koossa koko vaalikauden, jota leimasi jyrkkä vastakkainasettelu opposition kanssa. Oppositio kritisoi muun muassa pääministerin mediaomistuksiin liittyviä eturistiriitoja ja hallituksen suunnitelmia uudistaa työlainsäädäntöä ja puuttua tuomioistuinten toimintaan. Suurta erimielisyyttä aiheutti laki, joka olisi antanut syytesuojan maan ylimmälle johdolle. Laki kaatui lopulta valtiosääntötuomioistuimessa.

 

Esitys valtiosäännön muuttamisesta federalistisempaan ja pääministerivaltaisempaan suuntaan jäi odottamaan opposition vaatimaa kansanäänestystä. Keskustavasemmiston hajanaisuus teki tyhjäksi opposition yritykset uhata hallituksen asemaa. Oppositiota suurempia vaikeuksia pääministerille aiheuttivat oman hallituskoalition sisäiset välienselvittelyt. Yhdistettynä vaatimattomaan talouskehitykseen ja mainittuihin kiisteltyihin lainsäädäntöhankkeisiin ne nakersivat hallituksen suosiota, mikä näkyi paikallisvaalien ja Euroopan parlamentin vaalien tuloksissa.

 

Oppositio ei toisaalta pystynyt täysin hyödyntämään hallituksen vaikeuksia. Romano Prodin asemasta opposition pääministeriehdokkaana vallitsi pitkälti yksimielisyys. Puolueiden ulkopuolinen Prodi ei kuitenkaan pystynyt estämään irtiottoja, joilla keskustavasemmiston eri puolueet pyrkivät vahvistamaan suhteellista asemaansa koalition sisällä.

 

Prodin johtama vaaliliitto voitti lopulta huhtikuun 2006 parlamenttivaalit äärimmäisen niukasti. Voittajakoalition saama paikkabonus pelasti sille turvallisen enemmistön edustajainhuoneessa. Senaatissa lukuisat koalition pienryhmätkin pääsivät vaa'ankieliasemaan. Keskeiset hallituspuolueet olivat Vasemmistodemokraatit ja keskustalais-katolinen Päivänkakkara (Margherita), jotka edustajainhuoneessa istuivat yhdessä Oliivipuu-ryhmässä, sekä laitavasemmistolainen Kommunismin uusi perustus (Rifondazione Comunista). Lähes kaikki pienryhmätkin saivat ministerinpaikkoja. Hallitus kaatui lopulta tammikuussa 2008, kun yksi näistä pienryhmistä veti tukensa koalitiolta.

 

Prodin hallituksen taivalta leimasivat koalition sisäinen debatti ja sovittelu. Yhdistäviä asioita olivat Berlusconin kauden hankkeiden pysäyttäminen, kuten perustuslakiuudistuksen kaataminen kansanäänestyksessä. Prodi joutui turvautumaan toistuviin luottamusäänestyksiin pakottaakseen koalitionsa radikaalin vasemmiston toisinajattelijat äänestämään hallituksen puolesta. Hallitus kuitenkin kykeni muun muassa tervehdyttämään selvästi julkisen talouden tilaa.

 

…Berlusconiin

 

Parlamenttivaalien 13.–14. huhtikuuta 2008 voittajaksi nousivat keskustaoikeistolainen vapauden kansa -vaaliliitto (Popolo della Libertà), johon kuuluivat Berlusconin Forza Italia ja Gianfranco Finin johtama Alleanza Nazionale. PdL muodosti hallituksen yhdessä Pohjoisen liiton (Lega Nord) kanssa, joka oli vaalien todellinen suurvoittaja. Berlusconin IV hallituksella oli turvallinen parlamentaarinen enemmistö ja hyvät mahdollisuudet istua koko viisivuotisen kauden loppuun saakka, mikäli hallituskumppanit eivät ajaudu jälleen välirikkoon, kuten kävi 1996.

 

Oppositiossa Demokraattinen puolue (Partito Democratico) aloitti Rooman entisen pormestarin Walter Veltronin vetämänä maltillisella linjalla, joka kuitenkin kostautui talven 2009 täytevaalien huonoon menestykseen. Veltroni erosi ja puolueen johtajaksi valittiin lopulta lokakuussa 2009 entinen teollisuusministeri Pier Luigi Bersani.

 

Vuoden 2008 parlamenttivaalien tulos oli kahdella tavalla merkittävä. Yhtäältä tapahtui selvä siirtymä oikealle. Toisaalta poliittinen kenttä yksinkertaistui ja polarisoitui kahden päävaihtoehdon ympärille. Äänikynnysten takia useimmat pienpuolueet jäivät kokonaan parlamentin ulkopuolelle. Äärivasemmisto ja -oikeisto sekä vihreät putosivat kokonaan parlamentista.

 

Hallituksen taivalta leimasivat etenkin intohimoja herättäneet yritykset suitsia laitonta maahanmuuttoa sekä entisestään korostunut vastakkainasettelu hallituksen ja opposition välillä. Hallituksen ensimmäinen vuosi vaikutti Italian oloissa poikkeuksellisen vahvalta, mutta jo keväällä 2009 tilanne muuttui. Yksityiselämän skandaalien seurauksena pääministeri Berlusconin asema alkoi vaikeutua.

 

Berlusconin poliittiset vaikeudet kasvattivat etenkin populistisen hallituskumppanin Pohjoisen liiton vaikutusvaltaa koalition sisällä. Lokakuussa 2009 pääministeri Berlusconi koki selvän poliittisen tappion, kun hallituksen voimakkaasti ajama valtiojohdon syytesuojalaki kaatui jälleen perustuslakituomioistuimessa. Vuonna 2010 sisäpolitiikkaa hallitsivat pääministerin korruptio-oikeudenkäynnit sekä yritykset säätää jälleen kerran valtiojohdon syytesuojasta. Maaliskuun lopussa 2010 pidetyissä alue- ja paikallisvaaleissa ei tapahtunut suuria siirtymiä. Lega Nord vahvistui kuitenkin entisestään.

 

Myös koalition sisäinen erimielisyys lisääntyi. Berlusconin näkyvimmäksi haastajaksi nousi vähitellen edustajainhuoneen puhemies Gianfranco Fini. Heinäkuussa 2010 Finin johtama falangi erotettiin PdL-puolueen ryhmästä. Hallitus onnistui kuitenkin voittamaan äänestyksen Finin esittämästä epäluottamuslauseesta Berlusconin leiriin palanneiden loikkareiden tuella.

 

Mario Montin hallitus

 

Vuoden 2011 kesällä ja syksyllä Berlusconin IV hallituksen vaikeudet tiivistyivät entisestään. Julkisuuteen tuli uusia pääministerin yksityiselämän skandaaleja, minkä lisäksi voimakkaasti velkaantunut Italian kansantalous nousi kansainvälisen finanssikriisin keskiöön. Berlusconin hallituksen kesä- ja elokuussa 2011 tekemät talousuudistukset eivät onnistuneet vakuuttamaan markkinavoimia, ja Italian valtionvelkakirjojen korot jatkoivat nousuaan.

 

Lopulta Berlusconin hallituksen rintama murtui sisältäpäin. Hallituskumppani Pohjoisen liiton käännettyä yhteistyölle selkänsä pääministeri Berlusconi jätti lopulta eronpyyntönsä 12. marraskuuta 2011. Presidentti Giorgio Napolitanon voimakkaalla ohjauksella tilalle nousi entisen EU-komissaari Mario Montin luotsaama teknokraattihallitus. Hallituksessa ei ollut yhtään poliitikkoministeriä, mutta se nautti suurimpien puolueiden tukea maan parlamentissa.

 

Monti asetti päätehtäväkseen Italian kansantalouden tasapainottamisen, talouden kääntämisen uudelleen kasvu-uralle sekä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kunnioittamisen. Montin hallitus pyrki toteuttamaan poliittisesti vaikeina pidettyjä reformeja (mm. eläkeuudistus) sekä vapauttamaan taloutta säätelystä.

 

Kevään 2013 parlamenttivaalien alkaessa lähestyä Berlusconi päätti kuitenkin asettua uudelleen ehdolle pääministerin tehtävään. Tämän seurauksena Berlusconin PdL-puolue veti tukensa pois Montin hallitukselta ja Monti jätti eronpyyntönsä 21. joulukuuta 2012.

Takaisin poliittisesti valittuun hallitukseen

Ennenaikaiset vaalit järjestettiin 24.-25. helmikuuta 2013. Vaalien tulos oli yllättävä: kaikki perinteiset puolueet menettivät asemiaan ja suurvoittajaksi nousi niiden sijaan koomikko Beppe Grillon johtama populistinen Viiden tähden liike (Movimento Cinque Stelle, M5S), joka keräsi noin neljänneksen kaikista annetuista äänistä. Mikään puolue ei onnistunut saamaan senaatissa tarvittavaa enemmistöä hallituksen muodostamiseen, jolloin ajauduttiin hyvin vaikeisiin hallitusneuvotteluihin.

 

Pari kuukautta kestäneiden neuvottelujen tuloksena syntyi viimein Enrico Lettan (PD) johtama viiden puolueen laajapohjainen koalitiohallitus, jonka perustan muodostivat keskustavasemmistolainen Demokraattipuolue ja keskustaoikeistolainen Vapauden kansa. Hallituksen alkutaivalta sävyttivät keskinäinen riitely sekä ex-pääministeri Berlusconin henkilön ympärillä vellonut kohu. Elokuussa 2013 Italian korkein oikeus tuomitsi Berlusconin neljän vuoden vankeusrangaistukseen verorikoksista. Hänen lisäksi saamansa kahden vuoden toimintakielto poliittisissa tehtävissä johti erottamiseen parlamentista. Vapauden kansa -puolue hajosi kahtia, ja Berlusconille uskollinen osa siirtyi marraskuussa 2013 Forza Italian nimellä oppositioon.

 

Joulukuussa 2013 pääministeri Lettan PD-puolue valitsi puheenjohtajakseen Firenzen 39-vuotiaan pormestarin Matteo Renzin. Valituksi tultuaan Renzi alkoi kritisoida Lettan johtamaa hallitusta passiivisuudesta. Helmikuussa 2014 PD:n puoluevaltuusto veti tukensa Lettalta ja hallitus jätti eronpyyntönsä. Uusi hallitus muodostettiin nopeasti ilman uusia vaaleja vanhalle hallituspohjalle. Pääministeriksi tuli Matteo Renzi.

 

 

 

Tämän sivun sisällöstä vastaa Suomen suurlähetystö Rooma

Päivitetty 6.3.2014

Takaisin ylös