Historia

Muinainen Rooman imperiumi oli eräs historian laajimmista valtiojärjestelmistä. Antiikin Rooman valtakunnassa syntyneet ensimmäiset yksityisoikeudelliset lait muodostavat yhä perustan monille eurooppalaisille oikeusjärjestelmille.

Länsi-Rooman imperiumin hajottua vuonna 476 Italian niemimaa oli erikokoisten kaupunkivaltioiden ja ruhtinaskuntien vallassa tuhat vuotta. Kaarle Suuren jälkeen 800-luvulla osa Pohjois-Italiaa kuului Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan ja Apenniineille levisi keskiaikainen feodalismi.

Samoihin aikoihin nousivat kukoistukseensa ensimmäiset merenkulkutasavallat Venetsia, Amalfi, Pisa ja Genova. Pohjois-Italiassa kehittyivät nykyaikaisen paikallishallinnon alkuasteet, joskin sotilaallisista syistä monet ruhtinaat keskittivät huomattavasti valtaa itselleen.

Keskiajan järjestelmä alkoi murtua 1300-luvulla Italian renessanssin myötä. Firenzessä ja Sienassa syntyi pankkilaitos, joka kukoistuskautenaan teki näistä kaupungeista koko maailman finanssikeskuksia. Kirkkovaltiosta ja paavista muodostui merkittävä voimatekijä alueelle. Myöhemmin italialaiset ruhtinaskunnat joutuivat ensin Ranskan ja Espanjan, sittemmin Habsburgien vallan alaisiksi.

Ranskan vuoden 1789 vallankumouksen seurauksena myös Italiassa heräsivät kansallismielisyyden aatteet. Runoilija Giuseppe Mazzini kiteytti 1840-luvulla Italian yhtenäisyyden ja itsenäisyyden ajatuksen, ja maan yhdistymisen arkkitehteinä toimivat Camillo Cavour poliittisella ja Giuseppe Garibaldi sotilaallisella toiminnallaan. Myös taloudelliset piirit, joiden intressejä Italian yhdistyminen palveli, toimivat vahvana taustavaikuttajana maan yhtenäisyyden ajamisessa. Vuonna 1861 suurin osa Italian niemimaasta yhdistettiin yhtenäiseksi valtioksi, mitä voidaan pitää modernin Italian historian alkuna. Maan ensimmäiseksi hallitsijaksi valittiin Sardinian kuningas Vittorio Emanuele II. Pääkaupunki oli aluksi Torinossa ja sitten Firenzessä. Roomasta tuli pääkaupunki vuonna 1870, jolloin sitä ympäröineen kirkkovaltion alue kutistui nykyiseksi Vatikaanivaltioksi ja paavi menetti maallisen valta-asemansa.

Italia loi itselleen siirtomaavalta-aseman sodankäynnillä Afrikan sarven alueella 1890-luvulla, jolloin Eritrea ja Somalia alistettiin sen käskyvaltaan. Vuonna 1911 Italia valloitti Libyan ja nykyisin Kreikalle kuuluvan Dodekaneesien saariryhmän Turkilta. Benito Mussolini liitti imperiumiin vielä Etiopian vuonna 1935. Ensimmäinen maailmansota, jossa Italia taisteli Ranskan, Englannin ja Venäjän rinnalla, oli maalle raskas kokemus. Se sai sodan seurauksena kuitenkin liittää alueeseensa Etelä-Tirolin eli Alto-Adigen.

Vuonna 1919 Benito Mussolini perusti fasistisen liikkeen ja onnistui 1926 lakkauttamaan kaikki muut poliittiset puolueet halliten maata käytännössä diktaattorina. Toisessa maailmansodassa Italia taisteli natsi-Saksan rinnalla. Pieniä italialaisyksikköjä oli tuolloin myös Suomessa. Vuodesta 1942 lähtien Italiassa toimi vastarintaliike, jonka tukialueeksi muodostui Jugoslavia.

Liittoutuneiden joukot nousivat maihin Sisiliassa heinäkuussa 1943 ja Mussolini syrjäytettiin. Italiaan perustettiin marsalkka Badoglion hallitus. Badoglio allekirjoitti liittoutuneiden kanssa välirauhasopimuksen 8. syyskuuta 1943, jonka jälkeen hän vetäytyi kuningas Vittorio Emanuele III:n kanssa liittoutuneiden vapauttamaan Etelä-Italiaan. Liittoutuneet saapuivat Roomaan 4. kesäkuuta 1944. Mussolini teki vielä saksalaisten tuella epäonnistuneen yrityksen hallituksen perustamiseksi Pohjois-Italian Salóssa. Hänet vangittiin ja hirtettiin vuonna 1945.

Vuonna 1946 Vittorio Emanuele III:n poika Umberto nimitettiin kuninkaaksi. Uusi Italian tasavallan perustuslaki hyväksyttiin niukasti kansanäänestyksessä 2. kesäkuuta 1946. Tällöin päättyi monarkia, joka oli nimellisesti säilynyt Mussolinin valtakauden ajan. Kuningas Umberto karkotettiin maasta. Kuningassuvun miespuolisten perillisten maahanpääsy kiellettiin perustuslailla. Kielto kumottiin vasta vuonna 2003. Toisen maailmansodan päätyttyä Italia joutui luopumaan siirtomaistaan. Pariisin rauhansopimuksessa Eritrea liitettiin Etiopiaan ja Somaliasta tehtiin huoltohallintoalue. Libya alistettiin Iso-Britannian ja Ranskan valvontaan.

Toisen maailmansodan jälkeen Italiaa hallitsivat lähes viidenkymmenen vuoden ajan yleensä kristillisdemokraattisten pääministereiden johtamat koalitiohallitukset, joissa hallitusvastuun jakoivat tavallisesti sosialistit, liberaalit, lähinnä oikeistoon lukeutuvat sosiaalidemokraatit ja republikaanit. Hallitukset olivat yleensä varsin lyhytikäisiä, mutta koska ne koottiin aina samoista puolueista ja usein samoista henkilöistäkin, muodostui niistä pysyvä instituutio, jonka sisällä laillisuuden käsite hämärtyi. Kristillisdemokraattien 50 vuoden pituisen valtakauden mahdollisti osaltaan kylmän sodan konteksti ja kommunismin uhka Italiassa.

Kristillisdemokraattien valta alkoi horjua pian Berliinin muurin murtumisen jälkeen. Milanossa vuonna 1992 paljastuneesta pienestä lahjusvaatimuksesta julkisen urakan yhteydessä käynnistyi maanvyörynomainen lahjusoikeudenkäyntien sarja poliitikkoja vastaan. Kun samanaikaisesti järjestäytyneen rikollisuuden vastainen taistelu alkoi tuottaa tulosta ja poliitikkojen ja mafian väliset yhteydet paljastua, koko entinen poliittinen järjestelmä romahti. Tätä vaihetta pidetään Italian “ensimmäisen tasavallan” loppuna.

Koko 1990-luvun ajan Italia eli poliittista murroskautta perinteisten puolueiden menetettyä asemansa. Vanhoista rakenteista vapautuminen, modernisoituminen ja järjestäytyneen rikollisuuden (mafia) vastainen taistelu jatkui koko vuosituhannen lopun ajan. Vastakohtana ensimmäiselle tasavallalle, poliittisessa järjestelmässä pyrittiin kaksinapaisuuteen, mitä vaikeutti puoluekentän sirpaleisuus. Hallitukset vaihtuivat edelleen verrattain nopeaan tahtiin.

Tätä taustaa vasten vuodesta 2001 vuoteen 2006 vallassa ollut Silvio Berlusconin oikeistohallitus oli poikkeuksellisen pitkäikäinen. Se ei kuitenkaan kyennyt juurikaan muuttamaan talouden ja yhteiskunnan rakenteita. Sen kautta leimasivat hidas talouskasvu ja suhteellinen taantuminen EU-maiden joukossa.  Poliittinen murroskausi jatkui kiistanalaisten lainsäädäntö- ja perustuslakimuutoshankkeiden muodossa.

Huhtikuusta 2006 tammikuuhun 2008 istunut Romano Prodin keskustavasemmistolainen koalitiohallitus kamppaili alusta alkaen niukan ja häilyvän parlamentaarisen enemmistön varassa. Hallitus oli sisäisesti ristiriitainen, mutta onnistui saavuttamaan selvää edistystä talouspolitiikassa, etenkin veronkierron vastaisessa taistelussa. Hallitus kaatui lopulta omaan hajanaisuuteensa. Uudet parlamenttivaalit pidettiin 13.–14. huhtikuuta 2008. Niissä voittajaksi nousi jälleen Silvio Berlusconi.

Myös Berlusconin IV hallitus (2008-2011) osoittautui italialaisittain varsin pitkäikäiseksi. Hallituskautta dominoi erittäin voimakas vastakkainasettelu keskustaoikeistolaisen hallituksen ja keskustavasemmistolaisen opposition välillä sekä kahden päähallituspuolueen, Berlusconin Vapauden kansan (PdL) ja oikeistopopulistisen Pohjoisen liiton välillä. Kevään ja kesän 2011 mittaan pääministeri Berlusconin yksityiselämästä paljastui uusia skandaaleja ja samanaikaisesti Italia joutui massiivisen ulkomaanvelkansa vuoksi euroaluetta koettelevan finanssikriisin keskiöön. Pääministeri Berlusconi joutui lopulta jättämään eronpyyntönsä 12. marraskuuta 2011. Tilalle nimitettiin entisen EU-komissaari Mario Montin johtama ei-poliittinen virkamieshallitus, jonka päätehtävänä on Italian talouden saaminen takaisin raiteilleen.